Matkani Budapestista Kuala Lumpuriin kesti yhteensä 10 tuntia. Ei paha aika ollenkaan, vaikka aikaero sekoittikin päätä. Budapestistä lähtö tapahtui aikataulussa klo 17 ja määränpäänä oli Doha, Qatar. Saapuessani Dohaan keskellä yötä, vastaan asteli valkoiseen kaapuun ja mustaan pantaan sonnustautunut mieshenkilö. Olin saapunut Lähi-itään. Ihmiset jonottavat check-in tiskille, turvatarkastukseen, lentokoneeseen, lentokoneesta ulos, passintarkastukseen, laukkuhihnalle ja vessaan. Tilanteita riittää jonoksi. Kun tietää valmiiksi joutuvansa jonoon useaan otteeseen, voi asenteen vaihtaa jo lähtiessä. Riittävän ajoissa kentälle, mukavat vaatteet, joissa voi tarvittaessa joogata tai voimistella. Kunnon eväät, jotka voi nautiskella siinä vaiheessa kun taululle ilmestyy kyltti your flight is delayd. Musiikkia. Päiväkirja tai kirja. Korvatulpat, tyyny ja sarongikangas, mikäli tekee mieli ottaa unoset. Leppoisasti sujui matkani myös tällä kertaa. En katsonut koko matkalla kertaakaan edessäni välkkyvää televisiota. En kerennyt, kun nukuin, nautiskelin innoissani lentokoneruuasta, aina yhtä jännittävää mitä eteensä saa. Lisäksi kuuntelin musiikkia ja kirjoitin ajatuksia päiväkirjaan.
En muistanut kuinka Aasia iskee tajuntaan kaikella voimalla. Astuessasi koneesta ulos, tuntuu kuin tulisi höyrysaunaan. Lentokentällä et ymmärrä yhtään mihin pitäisi mennä. Pääset sisemmälle kaupunkiin, huomaat kuinka kaikki äänet voimistuvat ympärilläsi. Astut metroon yhdessä satojen muiden kanssa, tunnet ihmisten läsnäolon ympärilläsi sekä sinuun kohdistuvat katseet. Viimein löydettyäsi hostellin, lähdet etsimään vettä, koska sitä ei enää hanasta juoda. Kostea ilma nostaa hien pintaan, desibelien noustessa ympärilläsi, aistit viemäreistä nousevan löyhkän ja katukeittiöiden voimakkaat tuoksut. Näet samalla kertaa köyhiä, rikkaita, lapsia, aikuisia, vanhuksia, välkkyviä valoja, autoja, skoottereita, höyryäviä pannuja, likaisia rakennuksia, ökypilvenpiirtäjiä. Ja sitten ympärille vielä kerääntyy uteliaita ihmisiä katsomaan lähempää valkoisen astuessa sekameteliin. Tervetuloa Kuala Lumpuriin Malesian pääkaupunkiin.
 |
| Petronas Twin Towers |
 |
| Paluu tulevaisuuteen 5 |
 |
| Chinatown, Kuala Lumpur. Sinne vaan sekaan! |
Ensimmäisten päivien kulttuurishokin jälkeen aloin pikkuhiljaa muistaa miksi halusin takaisin tänne ensivaikutelmassa meluisaan ja roskaiseen pallonosaan. Ensimmäinen ateria katukeittiössä muistutti minua siitä miten hyvää ruoka täällä oli, monipuolista, maukasta ja tulista. Seuraavana ihmisten hymyillessä, muistin kuinka ystävällisiä ihmiset yleisesti olivat kaikkialla. Kolmantena ja vasta muutaman viikon jälkeen tajusin sen mitä olin eniten kaivannut Aasiasta, elämänrytmin hidastumista. Ei kiirettä minnekkään. Ei aikatauluja, on vaan "Malaysia time, laa", niinkuin malesialaiset, varsinkin intiansukuiset tapaavat sanoa. Ja niin minäkin painoin stop nappulaa ja annoin elämän tapahtua ympärilläni. Pistin kameran pois ja tallensin elävät kuvat verkkokalvoille. Mikä päivässä voisi olla tärkeämpää kuin nukkuminen, syöminen ja pelaaminen. Siinä olisi seuraavien viikkojen ohjelmani.
 |
| Viikonloppumatkalla Pankor-saarella. |
"Bussimatka kuluu nopeasti. Onnekseni edessä istuva pariskunta tiesi mihin olen menossa ja sain vielä viime hetken ohjeita miten pääseen Teluk Intanista Simpang Empatiin. Sattumalta heidän lapsenlapsensa käy Bethany Home koulussa. Pariskunta jää pois kyydistä ennen minun pysäkkiänja vilkuttaa minulle ulkoa, kun bussi lähtee jatkamaan matkaa. Tsemppaan itseäni seuraavaa pysäkkiä varten, että kaikki järjestyy, löydän kyllä perille. Aamun metroseikkailu ja aamupäivän bussin missaaminen on tuoreessa muistissa. Naurattaa miten hyvin osaan eksyä. Alkaa jo hämärtää ja en tiedä mitä Teluk Intanissa odottaa. Joudunko odottamaan bussia kauankin. Bussi kääntyy pienen linja-autoaseman pihaan ja hyppään bussista. Alan reippain mielin tähyillä ympärilleni mahdollista informaatiota busseista. Samalla hetkellä näen rotiskon bussin kaartavan pihaan. Avonaisesta ovesta kuuluu huuto SIMPANG EMPAT, HUTAN MELINTANG! Jes, minun auto! Menen lähemmäs ja kysyn uudestaan pääsenkö tällä perille. Mies oven suussa kysyy olenko vapaaehtoinen ja menossa Bethany Homeen. Kyllä, kiitos! Nousen bussiin, jossa kymmenkunta intialaista koulupukuihin pukeutunutta nuorta miestä tuijottaa minua. Hymyilyttää. kävelen bussin perälle ja sanon suomeksi Terve! Katseet kääntyvät takapenkkiin. Parinkymmenen minuutin jälkeen kuljettaja ja pari matkustajaa huutelee minua ovelle. Tämä on sinun pysäkki, keskellä tien risteystä. Selvä. Kysyn mihin suuntaan ja mies viittoo suuntaa, josta olen tullut. Jos ei löydy, niin kysyn sitten apua. Vähän matkan päässä näen Bethany Homen. Huh, löytyi. Kävelen porteista sisään ja intialaisen näköinen poika tulee vastaan. Moi! Kuka sinä olet? hän kysyy. Esittelen itseni ja kerron tulleeni vapaaehtoiseksi. Poika toivottaa minut tervetulleeksi ja kertoo ettei hänellä ollut mitään tietoa tulostani. Samana iltana saan huoneen, pyyhkeen ja uudet huonekaverit. Minut toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi. Käyn nukkumaan tuulettimen huristessa yhdessä intialaisen tytön kanssa. Mitähän huominen tuo tullessaan?"
Matkani toinen tärkeä motiivi oli potkunyrkkeilyn lisäksi työn
tekeminen. Ei välttämättä palkallista työtä. Ei välttämättä oman alan työtä. En ole koskaan inhonnut työn tekemistä. Työ on antanut
päivälle rytmin ja tarkoituksen. Työni on Suomessa on ollut ruumiillista ja ihmisten
kohtaamista. Olen liikunnanohjaaja ja erityisesti pidän omasta alastani
työskennellä erityisryhmien kanssa. Vaikka matkani antaa minulle
vapauden olla tekemättä mitään, ei se tarkoita että olisin tekemättä
mitään. Päätin jo edellisellä matkallani, että mikäli päätän lähteä
pidemmälle matkalle, teen myös jotain hyödyllistä. Tieni johti ystävän
suosittelemaan paikkaan Malesiassa, jossa voisin tehdä oman alani työtä.
Perakin maanosassa, pienessä kylässä nimeltä Simpang Empat toimii
erityislasten koulu, Bethany Home. Toimisin vapaaehtoisena liikunnanohjaajana seuraavan kuukauden. Saapuminen paikan päälle oli matkani ensimmäinen jännittävä paikka. Kuinka löydän perille ja millainen on vastaanotto.
 |
| Vapaaehtoisten koti |
 |
| Bethany Home ilta-auringossa. |
Huominen toi tullessaan ison kasan uusia ystäviä, joiden kanssa tulisin vietämään seuraavan kuukauden. Sain itselleni uuden kodin ja tunsin olevani tervetullut ja kotona heti ensimmäisestä yöstä lähtien. Pääsin heti ohjaamaan liikuntaa lapsille. Työparinani oli liikunnanopettaja Azmi, joka sujuvasti ohjasi lapsia viittomakielellä. Azmi oli kuuro ja minulle avautui hieno mahdollisuus oppia viittomakieltä. Ensimmäisten päivien aikana myös valkeni, että Malesan kieli on menglish eli malesia sekoittuneena englantiin. Tämän lisäksi työntekijät ja lapset osasivat viittoa ja myös malesian viittomakieli oli sekoitus oman kielen viittomia sekä amerikan viittomakieltä. Aloin opiskella viittomia Azmin kanssa koulun jälkeen. Koulussa lapsille oli paljon liikuntaa ja myös fysioterapiaa tarjolla. Vapaaehtoisia oli vuosittain todella paljon saksasta ja muutamia suomesta, ruotsista ja australiasta. Tunnelma koulussa oli iloinen ja lämmin. Aamut aloitettiin tanssimalla ja aamutunneilla opiskeltiin, liikuttiin ja pelattiin bocciaa, jossa oppilaat olivat kansainvälistä tasoa. Aamupäivällä nautittiin teetä ja puolilta päivin lounasta, jotka kuuluivat tietenkin vapaaehtoisille. Iltapäivällä oli lisää oppitunteja ja liikuntatuokioita. Päiväpäättyi kolmen aikoihin, jonka jälkeen vielä opiskeltiin vähän viittomakieltä. Ensimmäisen viikon jälkeen tarjosin myös henkilökunnalle mahdollisuuden töiden jälkeen opetella uintia kanssani. Bethany Homessa oli kaksi uima-allasta, muttei montakaan uimataitoista. Iltaisin keksin itselleni erilaisia treenejä ja pohdin löytyisikö paikallista kamppailulajia lähistöltä. Sain jo pientä vihiä, että lähistöllä olisi taekwondoa ja karatea. Illallinen nautiskeltiin paikallisessa ravintolassa yhdessä muiden vapaaehtoisten kanssa. Vaikka keittö oli käytössämme, kannatti illallinen syödä ulkona, sen ollessa niin hyvää, sekä halpaa, noin 2-3 euroa. Asumiskustannukset 0e. Aika helppoa tämä elämä.
Viikonloput olivat myös ohjelmaa täynnä. Heti ensimmäisenä viikonloppuna lähdimme yhdessä koko henkilökunnan kanssa koulutusmatkalle paikkaan nimeltä Cameron Highlands. Nojasin tuolin selkänojaan ja annoin muiden organisoida ja lauloin täysillä muiden mukana ja puhuin malesiaa sen minkä osasin ja istuin ruokalassa aina eri pöydässä ja imin itseeni uutta kulttuuria. Kukkuloilla voi trekkailla ja vierailla teeplantaaseilla sekä tehtaassa, jossa teetä tehdään. Ensin kerätään lehdet käsipelillä, jauhetaan massaksi, erotellaan roskat, kuivataan kuivurissa, paahdetaan ja jauhetaan. Teen tuoksu on todella voimakas. Samoilla kukkuloilla kasvatetaan myös mansikoita. Ei kyllä läheskään yhtä hyviä kun kotosuomesta poimitut. Aasialaiseen tapaan mansikkahomma on vedetty överiksi. On erilaisia mansikkaruokia ja satoja erilaisia mansikka matkamuistoja. Voit ostaa itselle, vaikka kiva mansikkahatun tai mansikkalaukun. Tai sitten voit jättää mansikkatuotteet tiskille ja suunnata trekkimatkasi Cameron Highlandsin korkeimpaan kohtaan ja tutustua todelliseen taikametsään. En ole koskaan nähnyt vastaavaa muualla kuin elokuvissa. Kaiken hyvän lisäksi paikka on hiljainen ja se on suojelukohde. Suomalainen nauttii hiljaisuudesta.
 |
| Teeplantaasit |
Tarunomainen taikametsa
Aika alkoi kulua omaa tahtiaan. En huomannut kuinka viikot kulkivat ohitseni. Nautin vain olostani Bethany Homessa ja tunsin halua oppia uutta. Sain ohjata liikuntaa ja opiskella viittomakielta. Taman takia olin matkalleni lahtenyt. Oli todella hyva ja rentoutunut fiilis. Life is good!
 |
